VIERAANTUMISESTA
Kirjoittanut Sini Henttu
Mitä vieraantuminen 2020-luvulla tarkoittaa? Miten ruumiillisuus tänä päivänä tuntuu? Mitä kehoteknologian läpäisemässä ajassamme tarkoittaa? Tämän kirjoituksen tarkoitus on hapuilla kokoon fragmentteja vieraantumisen käsitteestä – mitä se on kenties historiallisesti tarkoittanut, ja mitä termillä nykyään kuvataan. Pohdin vieraantumisen olomuotoa subjektiivisesta kokemuksestani käsin hakien tukea myös kirjallisuudesta, podcasteista ja tutkimuksista. Tämä teksti on ajoittain poukkoilevaa ajatuksenvirtaa, eikä sen päämääränä ole tulla valmiiksi taikka eheäksi.
Sormeni liikkuvat tottuneesti näppäimeltä toiselle. Silmäni tuijottavat kirkasta näyttöä kulmakarvojeni rutistuessa yhteen. Yläselkäni kaareutuu raskaana kohti kirkasta ruutua, hengitykseni on pinnallista, enkä muista hengittää syvään ellen tietoisesti muistuta siitä itseäni. Arkisen teknologian äärellä unohdan kehoni. Linda Stone kutsuu tilannetta ”näyttö apneaksi” (Nixon, 2020). Onko teknologia tehnyt elämästämme vaivattomampaa, vai onko se kenties mahdollistanut vieraantumisen kokemuksen lujittumisen osaksi jokapäiväistä elämäämme?
Kirjain toisensa jälkeen ilmestyy ruudulle. Yhdestä näpäytyksen toiminnosta tulee ketju toimintoja. Kirjaimia putkahtelee jatkuvasti lisää minun edes katsomatta liikkeen suuntaan. Tällä hetkellä, kirjoittaessani tätä lausetta, katselen ikkunasta huojuvaa maisemaa itsevarmasti silti uskoen lauseen muodostuvan word-tiedostoon. Voisiko tätä nimittää lieväksi vieraantumisen kokemukseksi, vai onko näpyttelynä purkautuva kehollinen toiminto ainoastaan modernia ajattelun jatketta?
Mitä kehollisuus ylipäätään tarkoittaa ajassamme, jossa teknologia on ujuttautunut mukaan lähes jokaiseen työ- ja vapaa-ajan toimintaan? Tekno(logia)keho, tekno-kehollinen. Tekno-kehollisissa tavoissa esimerkiksi älypuhelimen käyttö kommunikoinnin välineenä samanaikaisesti supistaa liikeratamme koko kehosta sormenpäihin kuitenkin laajentaen viestinnän näennäisesti globaaliksi. Mitä se tarkoittaa psykofyysisessä kontekstissa, että liikeratamme pienenevät samalla, kun olemme yhteydessä jatkuvasti suurempaan maantieteelliseen alueeseen? Mitä se tarkoittaa, että kirjoitan tässä läppärilläni sormenpäilläni ainoastaan käsieni ollessa liikkeessä samalla, kun aivoni yrittävät pinnistää ajatuksia suhteellisen laajasta vieraantumisen käsitteestä. Onko ajattelu ajassamme liian staattista, kaipaisivatko aivojemme neuronit enemmän liikettä ajattelulliseen työhön?
Kehoni liikehtii tuskallisesti tuolilla, se huutaa päästä liikkeeseen, juoksemaan pitkin Laajasalon metsiä ja hyppimään sammaleisten kivien päälle, liukumaan venytyksestä toiseen, tuijottamaan jäisiä lätäköitä, astumaan kohmeisen maan päälle kuunnellen herkän ja ohuen jään tuntua ja särkymistä painoni alla. Kuitenkin sen sijaan, että lumoutuisin ja ihmettelisin ulkona, pakotan kehoni olemaan paikallaan ja aivoni ajattelevaan työhön.
Pohdin, onko neuroepätyypillisenä vieraantumisen kokemus yleisempää, kuin neurotyypillisillä? Tahmeiden ja poukkoilevien neurojeni vuoksi joudun pakottamaan itseäni arjessani kymmeniä, ellei satoja kertoja päivässä. Pusken, pakotan, hillitsen, säätelen, työnnän, altistan. Niinä kertoina, kun ADHD-lääkitys on toiminut, mieleni on tyhjentynyt ja impulssit sammuneet. Pääni sisältö ei silloin sinkoillut arvaamattomasti paikasta toiseen kuin pöydältä pudonnut superpallo, vaan ajatukseni tarkentuivat oleelliseen. Purskahdin kolme vuotta sitten kesällä Vallilanlaaksossa itkuun, kun onnistuin siellä istuessani ensimmäistä kertaa elämässäni lukemaan yhden sivullisen tekstiä ajatuksieni harhailematta miljoonassasadassakymmenessä asiassa.
Kriittinen teoria on pyrkinyt palauttamaan vieraantumisen käsitteen yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun eettisen kritiikin välineenä (Salmenniemi, 2021, 66). Yhteiskuntatutkija Suvi Salmenniemi (2021, 65–66) argumentoi, että vieraantumisen käsite valottaa ruumiillisen ja rakenteellisen välisiä suhteita, ja että käsitteen avulla on mahdollista tutkia sitä, millaiset suhteet pienentävät ja välineellistävät ihmisiä. Salmenniemi (2021, 67) havaitsi etnografisen kenttätutkimuksensa aikana, että haastateltavien vastauksissa toistui työn paineisuus, joka vaikutti sekä ruumiiseen että mieleen. Haastateltavien vastauksissa toistui itsensä kuvaaminen suhteessa työnorganisaatioon robottina, jonka lisäksi kehoon suhtauduttiin koneena, joka ei saisi hajota. Vieraantuminen tuntuu usein ruumiillisina ja affektiivisina kokemuksina (Salmenniemi, 2021, 70), joiden seurauksena ihminen lopulta menettää kosketuksen itseensä ja omaan kehoonsa (Salmenniemen, 2021, 68 mukaan Jaeggi, 2014).
Suuni avautuu ja sulkeutuu kiivaasti paasaten edellisen päivän tapahtumista. Sanoissani ei ole mitään erityistä, ne unohtuvat heti lausuttua. En kohdista katsettani yhtään mihinkään – tavallaan näen, vaikken kuitenkaan näe. Ajatukseni ovat jälleen tutun usvan peitossa. Mikään ei tunnu kirkkaalta, ei selkeältä, ääriviivat eivät piirry tarkasti. Suuni hiljenee hetkeksi, jolloin suusi avautuu, sulkeutuu, supistuu, avautuu. Sanojen värit ja valöörit yhtenäistyvät harmaan sävyiksi. Olen tässä, mutten ole tässä. Hinkkaan etusormellani puisen pöydän pintaa. Haen haptisesta maailmasta tarttumapintaa yrittäen tuoda itseäni takaisin tuntoaistini avulla.
Voisiko merkityksellinen kosketus, tai lähinnä sen puuttuminen, olla yksi vieraantumisen kokemuksen alkupiste? Filosofi Maurice Merleau-Pontyn (2006 [1964], 18) tavoittelee kaksoiskosketuksen käsitteellä ymmärrystä siitä, että ihminen on samanaikaisesti kykeneväinen sekä koskettamaan itseään että tulla itsensä kosketetuksi. Voimme liu’uttaa kieltämme ikeniämme pitkin, ja samanaikaisesti tuntea sekä kielen koskettavan, että ikenien tulevan kosketetuksi. Myös filosofi Karen Barad (2012) kirjoittaa kosketuksesta ja käyttää vertauskuvana kädestä pitämistä (holding hands). Kun pidän toisen ihmisen kädestä kiinni, tunnistan samanaikaisesti sekä yhteyden että erillisyyden. Käteni koskettaa kättäsi – ihomme ovat lähekkäin muodostaen kehojemme välille yhteyden. Kuitenkin samalla tiedostamme erillisyytemme, kätesi ei ole käteni. Jos kuitenkin molemmat kädet ovatkin omiani, olen silloin kosketuksissa itsessäsi olevaan toiseen. Kehoni sisältää aina itseni lisäksi jollekin toiselle esiintyvän toisen.
Tuntoaistini tuntui menevän sekaisin, enkä tunnistanut omaa kättäni omastasi. En hahmottanut, että mihin oma käteni loppuu, ja mistä sinun kätesi alkaa.
Uusmaterialismi käsittää affektit mahdollisuudeksi ajatella yli kielen ja kulttuurin vakiintuneiden tapojen (Koivunen, 2008, 8). Affektiteoreetikko Sara Ahmed (2018 [2004], 13) kirjoittaa, että tunteita on tarkasteltava toiminnan muotoina, jotka muotoilevat ruumiita, ja jotka suuntaavat ihmisiä joko toisiaan kohti tai kauemmas toisistaan. Tämä on sovellettavissa myös erilaisiin materiaalisuuksiin inhon vetäen meitä niistä poispäin, ja halun vetäessä niitä kohti. (Ahmed, 2018 [2004], 111) Tunteet sekä muodostavat ruumiimme pinnat ja rajat, että muotoilevat minuuden ja meidät. Hahmotamme oman muotomme silloin, kun olemme kosketuksissa toisiin. (2018 [2004], 21) Kuten mediatutkija Anu Koivunen (2008, 6) kirjoittaa, Ahmed ajattelee affektien olevan tapa tarttua merkityksenmuodostuksen prosesseihin. Kuitenkin esimerkiksi yhteiskuntateoreetikko Brian Massumi ymmärtää affektit kielellisinä rajojen haastajina, joilla voi suuntautua materiaalisuutta ja ontologiaa koskeviin kysymyksiin (Koivunen, 2008, 6).
Miksi helvetissä kokoomus ja persut ovat niin suosittuja puolueita? Joku sanoi joskus, että ihmiset, jotka toivovat rikastuvansa, äänestävät kokoomusta. Vaikka äänestäjällä olisi itsellään tarve sosiaalituelle, joista kokoomus on kovaa vauhtia leikkaamassa, tuntuu hänestä kenties äänestäessä mieli- ja haavekuvat tärkeämmiltä kuin realiteetit. Persut taas ovat kuulemma suosittuja etenkin nuorten aikuisten keskuudessa puolueen Tiktok presenssin ansiosta. Ei kuulema ole väliä, että vastaavatko puolueen arvot omia, kunhan somepresenssi tuntuu jollain tavalla resonoivan. Tarvitseeko ihminen vieraantumisen kokemusta turvakseen äänestäessään omia arvojaan vastaan?
Kulttuurintutkija Mack Hagood (2020) kirjoittaa, että ihmisten kyky muokata aistikokemuksiaan digitaalisten sovellusten ja työkalujen avulla saattaa lopulta johtaa siihen, että yksilöistä tulee alttiimpia myös vahingollisemmalle manipuloinnille vihapuheesta lähtien. Tällöin tunteet painavat vaa’alla enemmän kuin faktat. Kenties äärikonservatiivien suosio ei ole pelkästään suosiota, vaan monien negatiivisten tunteiden alusta ja kohtaamispaikka. Tunteista tulee sosiaalisen läsnäolon muoto, ei itsen läsnäolon muoto (Ahmed, 2018 [2004], 21). Inhon jakamisesta tulee jaettua raivoa ja siten tunteiden kautta yhteisen ja yhteisöjen hakemista (2018 [2004], 127).
Vieraantumisen käsitteestä puhuttaessa on hyvä ottaa tarkasteluun myös sen historiallinen käsite. Kommunistit eivät ajatelleen työn itsessään olevan ongelma, sillä aatteeseen kuuluu maailmojen luominen ja hyväksi tekeminen työn keinoin. Karl Marx kuitenkin ajatteli, että teollistumisen aikakauden luomat pitkät linjastot, jatkuva toistuva, usein hyvin pieneen typistetty liike, sekä eri työvaiheiden erottelu toisistaan tuottavat hänen mukaansa ihmisissä vieraantumisen kokemusta. Marx jakaa kapitalismin tuottaman vieraantumisen neljään muotoon: tuote, toiminta, lajinelämä (species-being) ja toiset ihmiset. Esimerkiksi linjastolla työskennellessään työläinen vieraantuu, 1) koska ei omista tuotetta, jota hän omalla ajallaan valmistaa. 2) Hän ei myöskään omista työkaluja, joita hän tuotteen valmistuksessa käyttää, ja lisäksi hän on korvattavissa toisella työntekijällä, joka edesauttaa merkityksettömyyden tunnetta. I’m there as a machine. 3) Työläinen vieraantuu omasta lajinelämästään, sillä hän menettää itsensä ja vapautensa sekä lisäksi otteensa ihmisyyteen. 4) Lopulta hän vieraantuu myös sosiaalisesti, sillä työläinen menettää yhteyden muihin ihmisiin – ihmiset lakkaavat resonoimasta ihmisinä, ja sen tiallalla resonanssia löydetään esimerkiksi luokkajaosta. Kapitalismi tuottaa jatkuvaa kilpailua ja sortoa, joka jakaa ihmisiä eriarvoisiin hierarkioihin. (Järvenpää, 2020, Anderson & Peña-Guzmán, 2021)
Vietin koko lapsuuteni pelaten ja teininä irkaten ja IRC-galleriaa selaten. Nyt kolmekymppisenä somesta luovuttuani etsin yhä itselleni ominaista tapaa olla IRL.
Esseisti Pontus Purokurun mukaan vieraantumisen käsite voidaan historiallisesti jakaa karkeasti kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa vieraantuminen on ajateltu olevan jotakin, joka on lähtökohtaisesti negatiivista, pahoinvointia edistävää, ja josta on pyrittävä eroon. Esimerkiksi kapitalismi tuottaa lähtökohtaisesti vieraantumista, koska se esineellistää ihmistä ja inhimillisiä prosesseja, ja koska se lisäksi pyrkii mitattavuuteen aina opintopisteistä arvosanojen kautta työnteon tuottavuuteen asti. Modernina mitattavuuden muotona voisi mielestäni pitää esimerkiksi kehon toimintojen mittaamista älylaitteilla ja sosiaalisen median statistiikkaa. Toisessa osassa vieraantuminen koetaan niin ikään positiivisena asiana, ja sitä tulisi lähtökohtaisesti kiihdyttää tehden siitä lopulta myös vapauden ja nautinnon työkalu. Tämä perustellaan niin, että jos kapitalistisessa maailmassa luovuttaisiin täysin kapitalistisista olemisen tavoista, rakenteiden muuttaminen, saati sitten täysi murtaminen, muuttuisi mahdottomaksi kapitalismin tunnistamien työkalujen puuttuessa. (”Kuinka toimia isännän talossa ilman isännän työkaluja.”) (Purokuru, 2022)
Itselleni mielenkiintoista tässä karkeassa jaossa on se, että molemmista on löydettävissä feminismin muotoja. Jaon ensimmäiseen osaan on liitettävissä muun muassa toisen aallon feminismi ja ekofeminismi, kun taas toiseen osaan on liitettävissä erilaisia feministisiä ajattelijoita, kuten Shulamith Firestone (The Dialectic of Sex), joka on Donna Harawayn ohella Xenofeminismin ilmeisin esikuva. Xenofeminismin pyrkimys on hyväksyä kaiken muuttuvaisuus, väliaikaisuus ja keinotekoisuus, niin ettei lopulta ole tarvetta enää puhua vieraantumisesta.
Ilmastoraportin tulokset, jos jokin, tuottaa ajassamme modernia vieraantumisen kokemusta.
Xenofeminismi pitää vieraantumisen kokemusta positiivisena työkaluna rakenteiden murtamisessa. Voisiko vieraantuminen olla monimutkaistuvassa ajassamme myös suojamekanismi? Urani taiteilijana alkoi konemusatapahtumissa VJ-artistina. VJ-materiaalien tarkoitus yhdessä musiikin kanssa oli antaa kokijoille mahdollisuus irtaantua arjesta, ja kenties positiivisella tavalla vieraannuttaa itseään hetkeksi kuormittavasta ja tulostavoitteisesta elämästä.
Pesukone hurisee ja nieleskelee taustalla. Makaan valkoisissa pellavalakanoissa ulkovaatteet päällä. Kello on 12.36. Miten arvoni mitataan tässä hetkessä, kun ajatukseni hurisevat tyhjäkäynnillä ja ruumiini makaa energiattomana paikallaan keskellä kirkasta päivää? Tuijotan sädekaihtimien välistä siivilöityvää kirkasta valoa. Silmäni lipuvat kuivuneeseen kasviin.
Tehokkuutta suosivassa kulttuurissa vieraantumisen kokemus on varmasti yleinen. Kuinka arvokas olen yksilönä leipoessani voisilmäpullia? Entä mikä on arvoni silloin, kun laulan samaa säveltä, en edes kokonaista kappaletta, vaan lyhyttä fragmenttia siitä, palaten säveleen yhä uudelleen ja uudelleen lähes päivittäin kokonaisen vuoden ajan? Mikä on mitattavuuteni silloin, kun jään ajatuksissani tuijottamaan seinässä olevaa mustaa pistettä pohtien, että onko se roska vai kärpänen?
Luen Byung-Chul Hanin The Burnout Societysta loputtomista mahdollisuuksien ja ylenmääräisestä positiivisuudesta ja näiden aiheuttamasta masennuksen ja loppuun palamisen epidemiologiasta ja lääkitys-yhteiskunnasta. Han väittää, että saavutuskeskeinen kapitalismi ajaa massoja loppuun yksilön menettäessä kykynsä sanoa ”ei”. Lukiessani ajatukseni haarautuu ja mieleni pyörii karusellin tavoin apurahahakemuksissa, työsuunnitelmissa, parannusehdotuksissa, sanavalinnoissa ja tulevaisuuden hahmottomuudessa. Koen auttamattomasti olevani esimerkki Hanin kirjasta.
Tällä hetkellä huomaan yhdistäväni vieraantumisen kokemuksen suoritus- ja saavutuskeskeiseen yhteiskuntaamme, mielenterveyden erilaisiin häiriöihin, työhön, kehollisiin kokemuksiin; jossa kehon rajat ovat hämärtyneet, kiireeseen, huomiotalouteen, uupumiseen, sosiaaliseen mediaan ja digitaaliseen aikaan. Vieraantumisen kokemus voimistuu mielen järkkyessä ja uupuessa, mutta vieraantuminen saattaa toimia myös selviytymismekanismina monimutkaistuvassa ja paahteisen hektisessä ja vaativassa ajassamme.
Lähteet
Ahmed, S. (2018). Tunteiden kulttuuripolitiikka (Halttunen-Riikonen, E. Käänt.). niin & näin. Alkuperäisjulkaisu 2004.
Anderson, E., & Peña-Guzmán, D. (Vetäjät). (6.6.2021). Overthink. (No. 29) [Audio podcast jakso]. Alienation. Overthink Podcast. https://www.overthinkpodcast.com/episodes/episode-29
Barad, K. (2012). On Touching – The Inhuman That Therefore I am. differences, 23(3), 206–223. https://doi.org/10.1215/10407391-1892943
Han, B-C. (2015). The Burnout Society. Standford University Press.
Jakonen, M., Jonker-Hoffrén, P., Kontturi, K.-K., & Tiainen, M. (2021). Taidetyön yhteismuotoutuva todellisuus. Ehdotus monitieteiseksi lähestymistavaksi. Kulttuurintutkimus, 38 (2-3), 96-112.
Järvenpää, J. (2020) Vieraantuminen ja vapaus – Neljä tulkintaa Karl Marxin varhaiskaudelta. Tampereen yliopisto.
Koivunen, A. (2008). Affektin paluu? Tunneongelma suomalaisessa mediatutkimuksessa. Media & Viestintä, 31(3), 5–24. https://doi.org/10.23983/mv.63018
Nixon, D. (2020). The body as mediator. Aeon. https://aeon.co/essays/the-phenomenology-of-merleau-ponty-and-embodiment-in-the-world
Purokuru, P. (Vetäjä). (16.1.2022). Selitä mulle. (No. 18) [Audio podcast jakso]. Väliselitys: Xenofeminismi ja vieraantuminen. Podtail. https://podtail.com/fi/podcast/selita-mulle/valiselitys-xenofeminismi-ja-vieraantuminen/
Salmenniemi, S. (2021). Kiinnittävät ja kuluttavat siteet: vieraantuminen ja vastarinta työssä. Tiede & Edistys, 46(1–2), 65–73. https://doi.org/10.51809/te.109602